Pariisi, toukokuu 1919. Sylvia Reen astelee keväisen aurinkoista Pont du Carouselleä pitkin. ”Kyllä minä pärjään, ihan varmasti minä pärjään”, toistelee Sylvia itselleen ja katsoo ihastuneena ympärilleen. Olo on tietenkin arka, yksin, kielitaidottomana, vain joskus kuvissa nähdyssä vieraan maan vieraassa kaupungissa.

Ensimmäinen maailmansota oli loppunut puolisen vuotta sitten, ja 19-vuotias Sylvia oli päättänyt tehdä elämälleen jotain radikaalia. Olihan hän jäänyt orvoksi, menetettyään isänsä rintamalle ja äitinsä tuberkuloosiin. Huoltajana Sylvialle oli koettanut toimia sodassa haavoittunut ja sittemmin pahasti alkoholisoitunut Hermanni-setä, mutta tyttö tunsi itsensä lähinnä piiaksi hoitaessaan kotia ja passatessaan setäänsä. Päästäkseen jo pikkutyttönä haaveilemaansa Pariisiin Sylvia oli kerännyt matkarahoja pienessä ompelimossa, ja jättänyt Helsingistä lähtiessään Hermannille vain kirjeen, jotta tämän ei tarvitsisi olla huolissaan.

”Oi! Tuoko nyt on se Louvren taidemuseo?”, hihkaisi Sylvia mielessään, kun lähestyi upeaa kivistä rakennusta. ”Vielä joskus haluan kiertää siellä, ja tutustua kaikkiin sen mittaamattomiin taideaarteisiin. Mutta ensiksi pitäisi löytää asuinpaikka, ja työtä.” Rakennus tosiaankin näytti selvinneen sodan kynsistä suuremmitta kolhuitta, ja sitä oltiin juuri avaamassa yleisölle. Vaikkakin sodanjälkeinen Pariisi oli muodostumassa boheemiksi, suorastaan kevytkenkäiseksi, haluttiin ihmisille tarjota myös vanhaa kulttuuria, taidetta. Tosin taidekin oli saamassa surrealistisia piirteitä, elettiin uudistumisen aikaa.

 

Yhden Louvren sivuoven edessä oli monen kymmenen metrin jono naisia. Kulkiessaan jonon ohi, kuuli Sylvia sanan ”dèbouchè”, ja pysähtyi. Vain muutaman sanan ranskaa hän oli kerinnyt ennen sodan syttymistä kirjastossa lukea, ja onneksi tämä kuului niihin. Lähes samalla hetkellä kun Sylvia asettui jonon hännille, aukesi ovi ja sieltä astui mies. Mursunviiksinen, punakkanaamainen pyylevä mies virka-asussa. Gaston Neville vastasi Louvren siisteydestä, ja nyt hänet oli määrännyt museon omistaja, monsieur DuPoint palkkaamaan kahdeksan siivoojaa.

 

Mies kulki edestakaisin ja mittaili katseellaan jonon naisia. Muutaman kierroksen jälkeen hän osoitti etusormellaan, ja viittasi kahdeksaa naista seuraamaan itseään. Yksi niistä naisista oli Sylvia. Naiset astelivat Gaston Nevillen perässä ovesta ja päätyivät pieneen huoneeseen, jossa oli vain muutama tuoli ja yksi pöytä. Huoneen vieressä olevan oven takaa löytyi WC, jossa oli pieni pytty. ”Demain cloche quatre”, sanoi Gaston ja poistui. Sylvia ymmärsi juuri saaneensa työpaikan, ja että piti tulla aamulla kello neljä, mutta tekemään mitä?

 

Ulos tultuaan lähtivät naiset omiin suuntiinsa, ja kaikki tuntuivat olevan hyvin iloisia. Sylvia jäi oven ulkopuolelle miettimään työn sisältöä, koska hän oli kuitenkin havainnoinut kaikkien valittujen olevan ikäisiään, kauniita naisia. Kaikki jonossa olevat vanhemmat, todennäköisesti perheelliset naiset jäivät valitsematta. Mutta yhtä kaikki, nyt olisi työtä, edes jotain. Vielä kun keksisi paikan missä yöpyä.

Ympärilleen vilkuileva, aranoloinen Sylvia oli herättänyt jo pois lähtevien siskosten, Amelien ja Emilien huomion, joten he päättivät tulla kysymään, voisivatko auttaa. Amelie ja Emilie asustivat pientä hellahuonetta Rue de Vaugigardilla, johon he olivat jääneet asumaan isänsä menehdyttyä sodassa. Äitiään eivät siskokset olleet koskaan nähneetkään, eikä isä hänestä koskaan suostunut puhumaan.

 

”Pardon…maison?”, kysyi Emilie Sylvialta. ”Non…” Pian huomasi Sylvia kulkevansa käsikynkkää, Amelie oikealla puolella ja Emilie vasemmalla, kohti siskosten hellahuonetta. Se oli hieno sattuma, sillä Sylvian tarvitsema asunto oli enemmän kuin tervetullut, ja siskokset tarvitsivat vuokrarahaa. Eikä siinä  montaa sanaa edes tarvittu, elekieli ja luottamus riittivät. ”Kyllä minä pärjään”, mietti Sylvia käydessään maate Rue de Vaugigardin pienen hellahuoneen tyttöjen isältä jääneeseen vuoteeseen.