Mikä elämässäsi olisi toisin Ystäväni

jos ottaisit todesta sen, mitä tunnet.

Uskaltaisit muistaa sen, minkä kumminkin tiedät.

Katselisit sitä, minkä jo melkein näet.

Pukisit arkesi käytännöksi sen, mitä unelmana itsessäsi elätät.

 

Mitä elämässäsi tapahtuisi Ystäväni,

jos astelisit mielesi kellariin.

Löytäisit hillopurkkeja hyllyittäin,

hyvässä järjestyksessä, hyvin säilöttyinä,

vuosiluvut yhä luettavissa.

Katselisit, koskettaisit purkkeja varovasti.

 

Suolaisia  kyyneleitä viiden litran purkillinen,

niin, se oli silloin kun...

Puolen litran purkeissa kysymättä jääneitä kysymyksiä,

juuri sinä vuonna tuli hyvä sato...

Ja tuossa Unelmien Purkki, päältä jo homehtunut

- käyttämättä kokonaan

Noissa pienten mielihalujen purkeissa

on sisältö aivan kuivettunutta

- vedessä liottamalla, ehkä tuoksun vielä tavoittaisi

Tuolla kellarin kauimmaisessa nurkassa,

kököttää purkeista suurin, kansi paineesta kuprullaan.

Kovettunutta vihaa, käristettyjä kirouksia.

 

Huokaisisit hiljaisesti,

tallessa siis kaikki, sekin purkki, ja tuo.

Ja sitten tulisi halu, halu siivota kellari.

Avata jokainen purkki, kuurata hyllyt,

antaa tuulen täyttää tila...

 

Mikä siis elämässäsi muuttuisi Ystäväni,

jos alkaisit olla kokonaisena totta.

Vähitellen oppisit huomaamaan mitä tarvitset

- ja pyytäisit sitä -

Vihdoinkin söisit elämäsi päivät säästämättä, säilömättä.

Kaikki tuoreeltaan, tuoksuin ja vuotavin vesin.

 

(alkuperäistä Irja Askolan runoa hieman itse muokaten)

 

 

Kuljit elämäsi polkua,

läpi myrskyn raiskaaman metsän.

Tautien kelottamat puut,

myrskyssä kaatuneet.

 

Metsä muuttui kauniiksi,

polku kevyeksi kulkea.

Lämpöinen tuulenvire hyväili sinua,

kuin rakkaan syli,

hänen sormensa ihollasi,

huulensa huulillasi.

 

Kunnes tuuli taas yltyy myrskyksi,

paiskaa sinut selkä edellä puunrunkoon.

Ja kaarna repii paljaan selkäsi verille,

valuessasi sitä myöten maahan.

Saat väistettyä kaatuvaa puuta,

vain jäädäksesi vierestä kaatuvan alle.

 

Myrskyn raivotessa,

makaat liikkumatta rungon alla.

Hetken päästä kaikki on hiljaista,

jostain kaukaa kuuluu linnunlaulua..

 

Olen viime keväästä saakka ottanut  sellaisia "voimaannuttamisaskelia", ihan pieniä, ja askel kerrallaan, mutta kuitenkin. Johtotähtenäni on ollut ajatus, että minulla on niin paljon syitä ottaa niitä askelia, ja että joku kaunis päivä voin taas sanoa, että "oon voimissain". Ja eteenpäinhän tässä toden totta ollaan mentykin. Joka päivästä olen löytänyt jotain positiivista, joka päivä hymyillyt, nauranutkin. Mutta aika ajoin, oikeastaan melko useinkin, iskee henkinen paha olo.

Se tulee takavasemmalta, hyökkää sen juuri ohittamani puskan takaa. Se on kuin mustekala, tarrautuu lonkeroillaan joka puolelle. Ja vaikka mä kuinka huudan, että: "Mene, mulla on kaikki hyvin. Tänään on hyvä päivä.", se vaan roikkuu mussa sitkeästi. Mä olen koettanut selättää sen positiivisilla ajatuksilla, ja murhata mokoman naurulla. Ei. Se on aika paha vastustaja. Vaikka minutkin on melkoisissa liemissä uitettu, ja koen olevani hyvinkin vahva, nauraa masennus paskaista nauruaan ja tarraa entistä lujempaa.

Miten se sitten näkyy? Ei. En minä sulje puhelinta ja ole aukaisematta ovea. En lakkaa syömästä (harmi sinänsä) ja käperry peiton alle. Rutiinit seuraavat toistaan, hymyilen, ja kaikki on päällisin puoli ihan ok. Mutta esiin pirskahtelee sellaisia pieniä ahdistuksen pikkujättiläisiä. Yöt ovat rikkonaisia ja unet painajaisia. Seuraava päivä mennään päänsärkynappien voimalla. Käyn minua hyvinkin paljon kiinnostavaa kurssia, mutta ajoittaisille itkukohtauksille en voi mitään. Mummelia käytän kaupoilla ja teen sielä viikkosiivouksen, mutta kotona imuri makaa siivouskomerossa ja moppi nojaa leppoisasti kylppärin nurkkaan.

Mutta minä kamppailen. Puren polvesta sitä penteleen mustekalaa (onko mustekaloilla polvia..?), ja teen viikonloppulounaaksi lohta, salaattia ja kermaperunoita. Ähäkutti. Olen viikonlopun aikana myös tiskannut, pessyt koneellisen pyykkiä ja vienyt roskat. Lälläslää. Keittiöön olen männä kuukautena ostanut kauniin puisen leikkuulaudan, sekä pöydälle koristekurpitsoja lasilautaselle. Niin, ja kaksi patalappua, sellaiset oliivinvihreän ja tumman lilan. Kylppäriin ostin pari viininpunaista pyyhettä, ja olohuoneeseen pari viherkasvia. Hähää. Kaikki hyvin...

Imuri tai moppi ne vaan eivät ole liikkuneet. Eikä kukaan ole pessyt ikkunoita. Pestyt lakanatkin ovat odottaneet silittämistä jo pari viikkoa. Lenkki-innostus jäi jonnekkin alkukesään, eikä tähän syksyyn tarkoitetusta 5 kg:n painonpudotuksesta ole tietoakaan. Päinvastoin, keväällä pudottamastani 14 kg:sta on tullut 4 kg takaisin. Paskat. Viime viikolla huomasin yhtenä iltana syöväni iltapalaksi kuusi vaniljarinkeliä. Siis KUUSI. Kaloreita yhteensä 720 ! Jepjep. Ja edellisellä viikolla hörpin pullollisen sellaista oikein makeaa mansikkaviiniä. Keskellä viikkoa. Ja mulla on diabetes. Joopajoo... Pakostakin sitä rupeaa ajattelemaan, että vaikka kuinka koetat ottaa niskalenkkiä masennuksesta, niin onko sen määrä sitten kuitenkin vakio?

 

 

There is no way to happiness.

Happiness is the way.
So, treasure every moment that you have.
And treasure it more because you shared it with someone special.

And remember that time waits for no one.
So stop waiting until you finish school, until you go back to school,
Until you lose ten pounds, until you gain ten pounds,
Until you have kids, until your kids leave the house,
Until you start work, Until you retire,
Until you get married, until you get divorced, until Friday night,
Until Saturday morning, until you get a new car or home,
Until your car or home is paid off, until spring, until summer ,
Until fall, until winter, until you are off welfare, until the first or fifteenth,

Until your song comes on, until you've had a drink,
Until you've sobered up, until you die, until you are born again,
To decide that there is no better time than right now to be happy
Happiness is a journey, not a destination

Work like you don't need the money,
Love like you've never been hurt,
And dance like no one's watching.

"Buddha"

Elettiin vuotta 1954, lokakuun lopun pimeää sateista syysiltaa Jormanaisten pienessä torpassa Takojan kylässä. Perheen äiti Kyllikki lisäsi yötä vasten vielä pari klapia pirtin kakluuniin ja meni sitten keittiön puolelle hämmentämään ohrapuuroa, joka tuntuikin olevan jo valmista. "Tulkaahan iltapalalle, puuro on valmista", sanoi Kyllikki torpan muille asukkaille. Niin kävivät keittiön pöydän ääreen perheen isäntä Johannes Jormanainen, äitinsä Akuliina sekä Kyllikin ja Johanneksen pojat, 5-vuotias Anselmi ja 6-vuotias Vilhelmi.

Kaikki söivät hissukseen puuroaan, olihan ilta jo pitkällä ja kaikki olivat väsyneitä. Hiljaisuuden rikkoi kuitenkin Akuliinan ääni: " Ei ole Ylermi täällä meidän kanssamme, ei. Ei ole puurolla.. ". "Äiti, annahan nyt olla", yritti Johannes toppuutella äitinsä jokailtaista miehensä muisteluhetkeä, vaan eipä onnistunut toppuuttelu tälläkään kerralla. "Miehen parhaassa iässä vei talvisota. Ja minä vauva sylissä ja Johannes käsipuolessa jouduin kodistani evakkojunaan. Muistatko Johannes niitä kahta laukkua joita jouduit raahaamaan? Niissä oli meidän koko omaisuus. Muistatko?", Akuliinalta pääsi itku. "Kyllä minä muistan äiti, ne olivat painavia laukkuja. Mutta olin ylpeä kun luotit minut huolehtimaan niistä. Otahan tuosta nenäliina", virkkoi Johannes. Nuorempi pojista, Vilhelmi, ei juurikaan välittänyt muorin muistelemisista, katselipa vaan tummaa taivasta ja tähtikuvioita. Ja astrologiksi Vilhelmi sitten aikuisena lukikin. Anselmi sen sijaan eläytyi muorin kertomuksiin kovasti, ja näki paljon uniakin 10-vuotiaasta isästään, joka joutui olemaan perheen mies jo silloin.

"Siinnä on sun matkalaukkus Anselmi, pakattuina niinkuin aina. Ja nyt sinä lähdet täältä. Avioeropaperit tulevat postissa kunhan ilmoitat tulevan osoitteesi. Ja Elinaa sinun on aivan turha yrittää tavata. En anna tytön tavata tuollaista pöhköä", huusi Anselmin aviovaimo ovensuussa, ja tönäisi Anselmin matkalaukkuineen porraskäytävään. Anselmi oli 35-vuotias. Työttömänä ja surullisena hän matkusti linja-autolla äitinsä luokse Nuppulinnaan. Sieltä oli Kyllikki vuokrannut vanhan omakotitalon yläkerran Johanneksen menehdyttyä syöpään paria vuotta aiemmin. Äiti lupasi majoittaa Anselmin korkeintaan pariksi kuukaudeksi, kunhan tämä saisi asiansa kuntoon. "Pitikö sinun sieltä postistakin hankkia lähtöpassit? Hyvä paikka olisi sinulla siellä ollut ihan eläkeikään asti. Ja nyt Ilonakin sinuun kyllästyi. Sinuun ja noihin aina mukana oleviin matkalaukkuihisi. Mikä ihmeen takia sinulla on aina nuo laukut, ja vielä pakattuina? Komerothan ovat sitä varten. "No kun koskaan ei tiedä, milloin tulee lähtö...", virkkoi Anselmi.

Äidin luona vierähti 12 vuotta. Työpaikkaa ei löytynyt, ja matkalaukut olivat aina pakattuina käden ulottuvilla. Eräänä päivänä, kun Kyllikki taas kerran vilkaisi takapihalla klapeja tekevää poikaansa, matkalaukkujen ollessa liiterin seinustalla, teki Kyllikki päätöksen. "Nyt Anselmi, minä olen lopullisesti kyllästynyt katselemaan nurkissani 47-vuotiasta saamatonta aikamiespoikaani. Nyt sinä lähdet ja laitat elämäsi järjestykseen". Taas kerran seisoi Anselmi hämmentyneenä tienposkessa laukkuineen. Mihinkäs nyt?

Kului 2 viikkoa. Kyllikki lähti hakemaan liiteristä kirvestä, Anselmin tekemät klapit kun alkoivat jo olemaan loppu. Liiterin oven aukaistuaan Kyllikki huomasi Anselmin värjöttelevän takanurkassa pienen puupinon päällä, matkalaukut vierellään. "Anselmi, täälläkö sinä herran jestas olet koko ajan ollut ? Oletko syödäksesikään saanut?", Kyllikki meni poikansa viereen. Mutta Anselmi ei puhunut. Ei edes katsonut äitiään. Ei reagoinut mitenkään. Seuraava osoite kolmen vuoden ajan olikin Kellokosken mielisairaala, Anselmin, ja matkalaukkujen.

Nykyään Anselmi on jo avohoidossa, sijoitettuna Linjamäen kylässä sijaitsevaan perhekotiin. Eikä Anselmi Jormanaisesta ole harmia kenellekkään, ei ole koskaan ollutkaan. Joka aamu hän ottaa vain perhekodista mukaansa pakatut matkalaukkunsa, termospullollisen kahvia ja rasiallisen leipiä, ja lähtee kiertelemään lähiseutuja. Pimeän tullen palaa Anselmi aina perhekotiin nukkumaan yönsä, lähteäkseen taas aamulla mittailemaan lähitienoita, matkalaukkuineen.