Analysoiden...

Tiina

Kaikkea saa tehdä.
Kaikkea pitää tehdä.
Kaikkia ovia tempoa.
Kaikkia kuita kurkotella.
On vain yksi ehto.
Elinehto.
Värisevää sielua ei saa tallata.
- Tommy Tabermann -

Joka on pidellyt
aaltojen silittämää
kiveä kädessään,
tietää,
että jatkuvilla hyväilyillä
on ihmeitä tekevä voima.
- Tommy Tabermann -

Joka valitsee aseekseen
sulan, höyhenen, kynänpätkän
hän voittaa raudan ja teräksen
hän voittaa ketään alistamatta ja surmaamatta.
Hän kastaa sulkansa omaan vereensä
ja piirtää kasvonsa taivaan kanteen.
Tähdeksi tähtien äärettömyyteen.
- Tommy Tabermann –


Olen aina pitänyt runoutta vaikeana taiteen lajina, oikeastaan viime vuosiin saakka lähinnä tylsänä sellaisena. Moinen ajatus lienee jäänne alaluokilta niistä ulkoaopetelluista paatoksellisista loppusointuriimityksistä, joita sitten selkä suorana lausuttiin. Mutta sitten törmäsin sellaisen hassunhauskännäköisen käkkäräpään tuotoksiin, ja voi Tommy, Tommy, se oli siinä.

Ensimmäisen runon voisi meistä jokainen mielestäni ottaa elämänohjeekseen. Eli jotta elämästään saisi irti mahdollisimman paljon, asioita saa ja pitääkin tehdä. Eikä haaveissa ole mitään hävettävää, päinvastoin, niitä pitää olla ja niitä kohti kurkotella. Tärkeää vain on olla tallomatta ketään matkansa varrella, varsinkaan sitä ”värisevää sielua” joka päinvastoin kaipaa kuuntelevaa korvaa, turvallista olkapäätä tai vain toisen ihmisen läsnäoloa.

Myös toisessa runossa kerrotaan ihmisen vaikutuksesta toiseen, eli kuinka tallomisen sijasta hellät kosketukset saavat ihmeitä aikaan. Kiveä kovempaahan ei olekaan, mutta kun aallot sitä vuosia pehmeästi silittävät, se muokkautuu. Sama pätee myös ihmiseen, hellät kosketukset poistavat pahan olon, saavat Sinut tuntemaan itsesi tärkeäksi ja sulattavat kovimmankin ulkokuoren.

Aihe jatkuu myös kolmannessa runossa, muuttaen vain muotoaan. Aivan kuten hellä kosketus on ihmeitä tekevämpi voima kuin tallominen, ei ketään tarvitse alistaa tai surmata aseilla. Tehokkaampaa on käyttää ”aseinaan” positiivisuutta, rakkautta ja vaikkapa kirjoittamista. Niitä käyttäessään ihminen paljastaa osan itsestään, ajatuksistaan ja tunteistaan maailmalle eli ”kastaa sulkansa vereensä”, mutta juuri se tekee hänestä sen ”tähden”, ja keinoista tehokkaita.

Kaikki Tommy Tabermannin runot, kuten nämäkin, käsittelevät poikkeuksetta rakkauden kaikenkattavaa voimaa. Ne ovat koskettavia ja elämänmakuisia, ja muutamaan lauseeseen on saatu mahtumaan ”miljoona sanaa”. Positiivisuuden ja rakkauden perään hän huutaa myös muussa tuotannossaan, sopivasti myös pinnallisuudelle irvaillen. On upeaa, että tässä niin paljon pahaa sisältävässä maailmassa joku jaksaa kantaa ”Rakkauden Soihtua” sinnikkäästi, ”kastaen rohkeasti sulkansa vereensä”. Kiitos Tommy!