Vuosi toisensa perään olen ajatellut, että eiköhän tätä kaikenmoista kärvistelyä jo riittäisi. Mutta ei. Välillä on tuntunut, että parisuhdeongelmat, rahaongelmat, työnsaantiongelmat ja vielä jokunen vuosi sitten "tilanteet" kolmen murrosikäisen kanssa vain vuorottelivat tai kasaantuivat. Ja kaikesta piti selviytyä yksin. Välillä on olo ollut hyvinkin epätoivoinen, mutta kummasti niistä pienistä ilonaiheista (joita aina löytyy, mutta jotka helposti jäävät huomaamatta negatiivisten asioiden pyörteessä) on aina saanut voimaa jatkaa. Aina on jostain takaraivosta tunkeutunut ajatus, toive ja jonkinlainen tieto siitä, että tämä kaikki on tarpeen juuri minun elämäni rakentumisessa kohti jotain hienoa. Kunnes viime vuoden heinäkuussa koko elämä romahti. Usko Jumalaan ja vaikeidenkin asioiden tarpeellisuuteen tuhoutui. Täydellisesti. Kyseisestä asiasta en sen tarkemmin kykene vielä kirjoittamaan, muuten kyllä puhun ja työstän sitä kaiken aikaa.

Silloin petti niin fyysinen kuin psyykkinenkin terveys, vaikka olen aina ajatellut voivani toimia pitkäänkin automaattiohjauksella. Hetken aikaa pystyinkin, mutta kestokyvyn raja oli kuitenkin ylittynyt. Toimintakyky nollaantui ja keho prakasi monellakin tapaa: Sokki lamautti jaksamisen ja puhkaisi rajun anemian, verenpainetaudin sekä kakkostyypin Diabeteksen. Toki kaksi jälkimmäistä olivat kenties puhkeamassa sekä sukurasitteen että ylipainon takia, mutta useamman lääkärin mukaan raju sokki laukaisee monenlaisiakin sairauksia näin äkillisesti. Kyseisten sairauksien hoidon myötä alkoivat myös depressiohoitajan käynnit, sekä rauhoittavien jälkeen mielialalääkitys ja nukahtamislääkkeet. Puolen vuoden jälkeen siirryin täsmäterapiaan. Sairausloma kesti yhteensä kahdeksan kuukautta.

Kaaos jatkui, ja jatkuu edelleen. Suru, itku ja ikävä tuntuvat vain kasvavan koko ajan. Elämällä ei edelleenkään ole tarkoitusta tai päämäärää. Mutta silti huomaan niin tietoisesti pakottavani kuin myös huomaamatta yrittäväni parantaa elämänlaatuani, aivan pienin pienin askelin. Ensimmäinen askeleeni oli ikuisena "ammattiauttajaskeptikkona" päätös huolia kaikki terapia mitä tarjotaan, vaikken vielä tiedäkkään, auttaako se ja miten. Toinen askeleeni oli aloittaa vyöhyketerapia, eli annan kaikki elämäni aikana kehooni kerääntyneet kipupisteet aktivoitaviksi ja hierottaviksi. Myös painoa olen niin ruokavalion muutoksilla kuin ulkoilullakin saanut jonkin verran pois, ja sen myötä fyysistä kuntoa paremmaksi. Tämän bloginkin aloitus toimi kohdallani myös tietynlaisena terapia-askeleena. Pikkuhiljaa vuodattelen tänne vähän sitä sun tätä.

Viimeisimpänä askeleenani hain täysin intuitiopohjalta kurssille, joka alkoi nyt maanantaina ja kestää Jouluun saakka. Päällimmäisenä tavoitteena tietenkin pitäisi olla oppia hakemaan ja kenties saadakkin työpaikka, mutta ikuisena fatalistina ajattelen löytäväni työpaikan, jos niin on tarkoitettu. Näiden ensimmäisten neljän kurssipäivän anti on kuitenkin hämmentävä. Pääkouluttajamme ovat iloisia, positiivisia, rentoja ja samalla äärimmäisen asiansa osaavia ja kannustavia. Tulossa olevien aiheiden perusteella luulisin kaikkien tulevienkien kouluttajien olevan samanmoisia. Odotan innolla muusikoiden, näyttelijöiden, taikureiden ynnä muiden esiintymiskoulutuksia. Luvassa on myös päivittäisiä liikuntahetkiä ja mielikuvaharjoituksia, sekä vierailuja erilaisiin firmoihin. Erityisesti Kansallisteatteri ja YLE herättävät kutinaa... Ja mikä tärkeintä, minun lisäkseni ovat kaikki kurssikaverit yhtä innostuneita. Ennen väitin, mutta nyt tiedän, että opetusmetodeissa on eroja. Vain oikeanlainen asenne, ja kaikki ovat täysin rinnoin mukana mitä ikinä on tarkoitus tehdäkkään.

Kaikkien noiden ihanien koulutusaiheiden lisäksi olen hyvinkin innostunut myös kurssikavereistani. Ensimmäisenä päivänä kurkistelin varovaisesti ympärilleni empien, että näinköhän näin heterogeenisestä porukasta löytyy paljoakaan yhteistä. Mutta päivä päivältä on olo positiivisempi. Ihanan erilaisia persoonia ! Ujoista, hiljaisista, empivistä, jurottavista, tiukoista, nauravista ja pulputtavista ihmisistä löytyy kaikista "sitä jotain". Lisäksi kolmena pisteenä iin päälle saamme tutustua kolmeen upeaan, erilaiseen kulttuuriin ! Ja vaikka kuinka joku koettikin pysytellä "kuoressaan" ensimmäiset päivät, on fiilis lennättänyt kuorenpalaset taivaan tuuliin...

Sen tiedän, ettei viimekesäinen tragedia tule milloinkaan löytämään tarkoitusta tai oikeutusta. Sellaista ei saisi koskaan kenellekkään tapahtua. Mutta koska muuta vaihtoehtoa ei ole kun jatkaa jollain lailla eteenpäin, on välttämätöntä löytää elämäänsä jotain positiivista. Yhteenvetona kaikelle kertomalleni väitänkin tietäväni, että tämä viimeisin askeleeni liittyy olennaisesti kaikkiin aikaisemmin ottamiini askeliin. Uskon koko ajan vahvemmin pienten askelten voimaannuttavaan vaikutukseen !