jos ottaisit todesta sen, mitä tunnet.

Uskaltaisit muistaa sen, minkä kumminkin tiedät.

Katselisit sitä, minkä jo melkein näet.

Pukisit arkesi käytännöksi sen, mitä unelmana itsessäsi elätät.

Mitä elämässäsi tapahtuisi Ystäväni,

jos astelisit mielesi kellariin.

Löytäisit hillopurkkeja hyllyittäin,

hyvässä järjestyksessä, hyvin säilöttyinä,

vuosiluvut yhä luettavissa.

Katselisit, koskettaisit purkkeja varovasti.

Suolaisia  kyyneleitä viiden litran purkillinen,

niin, se oli silloin kun...

Puolen litran purkeissa kysymättä jääneitä kysymyksiä,

juuri sinä vuonna tuli hyvä sato...

Ja tuossa Unelmien Purkki, päältä jo homehtunut

- käyttämättä kokonaan

Noissa pienten mielihalujen purkeissa

on sisältö aivan kuivettunutta

- vedessä liottamalla, ehkä tuoksun vielä tavoittaisi

Tuolla kellarin kauimmaisessa nurkassa,

kököttää purkeista suurin, kansi paineesta kuprullaan.

Kovettunutta vihaa, käristettyjä kirouksia.

Huokaisisit hiljaisesti,

tallessa siis kaikki, sekin purkki, ja tuo.

Ja sitten tulisi halu, halu siivota kellari.

Avata jokainen purkki, kuurata hyllyt,

antaa tuulen täyttää tila...

Mikä siis elämässäsi muuttuisi Ystäväni,

jos alkaisit olla kokonaisena totta.

Vähitellen oppisit huomaamaan mitä tarvitset

- ja pyytäisit sitä -

Vihdoinkin söisit elämäsi päivät säästämättä, säilömättä.

Kaikki tuoreeltaan, tuoksuin ja vuotavin vesin.

(alkuperäistä Irja Askolan runoa hieman itse muokaten)

läpi myrskyn raiskaaman metsän.

Tautien kelottamat puut,

myrskyssä kaatuneet.

Metsä muuttui kauniiksi,

polku kevyeksi kulkea.

Lämpöinen tuulenvire hyväili sinua,

kuin rakkaan syli,

hänen sormensa ihollasi,

huulensa huulillasi.

Kunnes tuuli taas yltyy myrskyksi,

paiskaa sinut selkä edellä puunrunkoon.

Ja kaarna repii paljaan selkäsi verille,

valuessasi sitä myöten maahan.

Saat väistettyä kaatuvaa puuta,

vain jäädäksesi vierestä kaatuvan alle.

Myrskyn raivotessa,

makaat liikkumatta rungon alla.

Hetken päästä kaikki on hiljaista,

jostain kaukaa kuuluu linnunlaulua..

Se tulee takavasemmalta, hyökkää sen juuri ohittamani puskan takaa. Se on kuin mustekala, tarrautuu lonkeroillaan joka puolelle. Ja vaikka mä kuinka huudan, että: "Mene, mulla on kaikki hyvin. Tänään on hyvä päivä.", se vaan roikkuu mussa sitkeästi. Mä olen koettanut selättää sen positiivisilla ajatuksilla, ja murhata mokoman naurulla. Ei. Se on aika paha vastustaja. Vaikka minutkin on melkoisissa liemissä uitettu, ja koen olevani hyvinkin vahva, nauraa masennus paskaista nauruaan ja tarraa entistä lujempaa.

Miten se sitten näkyy? Ei. En minä sulje puhelinta ja ole aukaisematta ovea. En lakkaa syömästä (harmi sinänsä) ja käperry peiton alle. Rutiinit seuraavat toistaan, hymyilen, ja kaikki on päällisin puoli ihan ok. Mutta esiin pirskahtelee sellaisia pieniä ahdistuksen pikkujättiläisiä. Yöt ovat rikkonaisia ja unet painajaisia. Seuraava päivä mennään päänsärkynappien voimalla. Käyn minua hyvinkin paljon kiinnostavaa kurssia, mutta ajoittaisille itkukohtauksille en voi mitään. Mummelia käytän kaupoilla ja teen sielä viikkosiivouksen, mutta kotona imuri makaa siivouskomerossa ja moppi nojaa leppoisasti kylppärin nurkkaan.

Mutta minä kamppailen. Puren polvesta sitä penteleen mustekalaa (onko mustekaloilla polvia..?), ja teen viikonloppulounaaksi lohta, salaattia ja kermaperunoita. Ähäkutti. Olen viikonlopun aikana myös tiskannut, pessyt koneellisen pyykkiä ja vienyt roskat. Lälläslää. Keittiöön olen männä kuukautena ostanut kauniin puisen leikkuulaudan, sekä pöydälle koristekurpitsoja lasilautaselle. Niin, ja kaksi patalappua, sellaiset oliivinvihreän ja tumman lilan. Kylppäriin ostin pari viininpunaista pyyhettä, ja olohuoneeseen pari viherkasvia. Hähää. Kaikki hyvin...

Imuri tai moppi ne vaan eivät ole liikkuneet. Eikä kukaan ole pessyt ikkunoita. Pestyt lakanatkin ovat odottaneet silittämistä jo pari viikkoa. Lenkki-innostus jäi jonnekkin alkukesään, eikä tähän syksyyn tarkoitetusta 5 kg:n painonpudotuksesta ole tietoakaan. Päinvastoin, keväällä pudottamastani 14 kg:sta on tullut 4 kg takaisin. Paskat. Viime viikolla huomasin yhtenä iltana syöväni iltapalaksi kuusi vaniljarinkeliä. Siis KUUSI. Kaloreita yhteensä 720 ! Jepjep. Ja edellisellä viikolla hörpin pullollisen sellaista oikein makeaa mansikkaviiniä. Keskellä viikkoa. Ja mulla on diabetes. Joopajoo... Pakostakin sitä rupeaa ajattelemaan, että vaikka kuinka koetat ottaa niskalenkkiä masennuksesta, niin onko sen määrä sitten kuitenkin vakio?

Kaikki söivät hissukseen puuroaan, olihan ilta jo pitkällä ja kaikki olivat väsyneitä. Hiljaisuuden rikkoi kuitenkin Akuliinan ääni: " Ei ole Ylermi täällä meidän kanssamme, ei. Ei ole puurolla.. ". "Äiti, annahan nyt olla", yritti Johannes toppuutella äitinsä jokailtaista miehensä muisteluhetkeä, vaan eipä onnistunut toppuuttelu tälläkään kerralla. "Miehen parhaassa iässä vei talvisota. Ja minä vauva sylissä ja Johannes käsipuolessa jouduin kodistani evakkojunaan. Muistatko Johannes niitä kahta laukkua joita jouduit raahaamaan? Niissä oli meidän koko omaisuus. Muistatko?", Akuliinalta pääsi itku. "Kyllä minä muistan äiti, ne olivat painavia laukkuja. Mutta olin ylpeä kun luotit minut huolehtimaan niistä. Otahan tuosta nenäliina", virkkoi Johannes. Nuorempi pojista, Vilhelmi, ei juurikaan välittänyt muorin muistelemisista, katselipa vaan tummaa taivasta ja tähtikuvioita. Ja astrologiksi Vilhelmi sitten aikuisena lukikin. Anselmi sen sijaan eläytyi muorin kertomuksiin kovasti, ja näki paljon uniakin 10-vuotiaasta isästään, joka joutui olemaan perheen mies jo silloin.

"Siinnä on sun matkalaukkus Anselmi, pakattuina niinkuin aina. Ja nyt sinä lähdet täältä. Avioeropaperit tulevat postissa kunhan ilmoitat tulevan osoitteesi. Ja Elinaa sinun on aivan turha yrittää tavata. En anna tytön tavata tuollaista pöhköä", huusi Anselmin aviovaimo ovensuussa, ja tönäisi Anselmin matkalaukkuineen porraskäytävään. Anselmi oli 35-vuotias. Työttömänä ja surullisena hän matkusti linja-autolla äitinsä luokse Nuppulinnaan. Sieltä oli Kyllikki vuokrannut vanhan omakotitalon yläkerran Johanneksen menehdyttyä syöpään paria vuotta aiemmin. Äiti lupasi majoittaa Anselmin korkeintaan pariksi kuukaudeksi, kunhan tämä saisi asiansa kuntoon. "Pitikö sinun sieltä postistakin hankkia lähtöpassit? Hyvä paikka olisi sinulla siellä ollut ihan eläkeikään asti. Ja nyt Ilonakin sinuun kyllästyi. Sinuun ja noihin aina mukana oleviin matkalaukkuihisi. Mikä ihmeen takia sinulla on aina nuo laukut, ja vielä pakattuina? Komerothan ovat sitä varten. "No kun koskaan ei tiedä, milloin tulee lähtö...", virkkoi Anselmi.

Äidin luona vierähti 12 vuotta. Työpaikkaa ei löytynyt, ja matkalaukut olivat aina pakattuina käden ulottuvilla. Eräänä päivänä, kun Kyllikki taas kerran vilkaisi takapihalla klapeja tekevää poikaansa, matkalaukkujen ollessa liiterin seinustalla, teki Kyllikki päätöksen. "Nyt Anselmi, minä olen lopullisesti kyllästynyt katselemaan nurkissani 47-vuotiasta saamatonta aikamiespoikaani. Nyt sinä lähdet ja laitat elämäsi järjestykseen". Taas kerran seisoi Anselmi hämmentyneenä tienposkessa laukkuineen. Mihinkäs nyt?

Kului 2 viikkoa. Kyllikki lähti hakemaan liiteristä kirvestä, Anselmin tekemät klapit kun alkoivat jo olemaan loppu. Liiterin oven aukaistuaan Kyllikki huomasi Anselmin värjöttelevän takanurkassa pienen puupinon päällä, matkalaukut vierellään. "Anselmi, täälläkö sinä herran jestas olet koko ajan ollut ? Oletko syödäksesikään saanut?", Kyllikki meni poikansa viereen. Mutta Anselmi ei puhunut. Ei edes katsonut äitiään. Ei reagoinut mitenkään. Seuraava osoite kolmen vuoden ajan olikin Kellokosken mielisairaala, Anselmin, ja matkalaukkujen.

Nykyään Anselmi on jo avohoidossa, sijoitettuna Linjamäen kylässä sijaitsevaan perhekotiin. Eikä Anselmi Jormanaisesta ole harmia kenellekkään, ei ole koskaan ollutkaan. Joka aamu hän ottaa vain perhekodista mukaansa pakatut matkalaukkunsa, termospullollisen kahvia ja rasiallisen leipiä, ja lähtee kiertelemään lähiseutuja. Pimeän tullen palaa Anselmi aina perhekotiin nukkumaan yönsä, lähteäkseen taas aamulla mittailemaan lähitienoita, matkalaukkuineen.

Silloin petti niin fyysinen kuin psyykkinenkin terveys, vaikka olen aina ajatellut voivani toimia pitkäänkin automaattiohjauksella. Hetken aikaa pystyinkin, mutta kestokyvyn raja oli kuitenkin ylittynyt. Toimintakyky nollaantui ja keho prakasi monellakin tapaa: Sokki lamautti jaksamisen ja puhkaisi rajun anemian, verenpainetaudin sekä kakkostyypin Diabeteksen. Toki kaksi jälkimmäistä olivat kenties puhkeamassa sekä sukurasitteen että ylipainon takia, mutta useamman lääkärin mukaan raju sokki laukaisee monenlaisiakin sairauksia näin äkillisesti. Kyseisten sairauksien hoidon myötä alkoivat myös depressiohoitajan käynnit, sekä rauhoittavien jälkeen mielialalääkitys ja nukahtamislääkkeet. Puolen vuoden jälkeen siirryin täsmäterapiaan. Sairausloma kesti yhteensä kahdeksan kuukautta.

Kaaos jatkui, ja jatkuu edelleen. Suru, itku ja ikävä tuntuvat vain kasvavan koko ajan. Elämällä ei edelleenkään ole tarkoitusta tai päämäärää. Mutta silti huomaan niin tietoisesti pakottavani kuin myös huomaamatta yrittäväni parantaa elämänlaatuani, aivan pienin pienin askelin. Ensimmäinen askeleeni oli ikuisena "ammattiauttajaskeptikkona" päätös huolia kaikki terapia mitä tarjotaan, vaikken vielä tiedäkkään, auttaako se ja miten. Toinen askeleeni oli aloittaa vyöhyketerapia, eli annan kaikki elämäni aikana kehooni kerääntyneet kipupisteet aktivoitaviksi ja hierottaviksi. Myös painoa olen niin ruokavalion muutoksilla kuin ulkoilullakin saanut jonkin verran pois, ja sen myötä fyysistä kuntoa paremmaksi. Tämän bloginkin aloitus toimi kohdallani myös tietynlaisena terapia-askeleena. Pikkuhiljaa vuodattelen tänne vähän sitä sun tätä.

Viimeisimpänä askeleenani hain täysin intuitiopohjalta kurssille, joka alkoi nyt maanantaina ja kestää Jouluun saakka. Päällimmäisenä tavoitteena tietenkin pitäisi olla oppia hakemaan ja kenties saadakkin työpaikka, mutta ikuisena fatalistina ajattelen löytäväni työpaikan, jos niin on tarkoitettu. Näiden ensimmäisten neljän kurssipäivän anti on kuitenkin hämmentävä. Pääkouluttajamme ovat iloisia, positiivisia, rentoja ja samalla äärimmäisen asiansa osaavia ja kannustavia. Tulossa olevien aiheiden perusteella luulisin kaikkien tulevienkien kouluttajien olevan samanmoisia. Odotan innolla muusikoiden, näyttelijöiden, taikureiden ynnä muiden esiintymiskoulutuksia. Luvassa on myös päivittäisiä liikuntahetkiä ja mielikuvaharjoituksia, sekä vierailuja erilaisiin firmoihin. Erityisesti Kansallisteatteri ja YLE herättävät kutinaa... Ja mikä tärkeintä, minun lisäkseni ovat kaikki kurssikaverit yhtä innostuneita. Ennen väitin, mutta nyt tiedän, että opetusmetodeissa on eroja. Vain oikeanlainen asenne, ja kaikki ovat täysin rinnoin mukana mitä ikinä on tarkoitus tehdäkkään.

Kaikkien noiden ihanien koulutusaiheiden lisäksi olen hyvinkin innostunut myös kurssikavereistani. Ensimmäisenä päivänä kurkistelin varovaisesti ympärilleni empien, että näinköhän näin heterogeenisestä porukasta löytyy paljoakaan yhteistä. Mutta päivä päivältä on olo positiivisempi. Ihanan erilaisia persoonia ! Ujoista, hiljaisista, empivistä, jurottavista, tiukoista, nauravista ja pulputtavista ihmisistä löytyy kaikista "sitä jotain". Lisäksi kolmena pisteenä iin päälle saamme tutustua kolmeen upeaan, erilaiseen kulttuuriin ! Ja vaikka kuinka joku koettikin pysytellä "kuoressaan" ensimmäiset päivät, on fiilis lennättänyt kuorenpalaset taivaan tuuliin...

Sen tiedän, ettei viimekesäinen tragedia tule milloinkaan löytämään tarkoitusta tai oikeutusta. Sellaista ei saisi koskaan kenellekkään tapahtua. Mutta koska muuta vaihtoehtoa ei ole kun jatkaa jollain lailla eteenpäin, on välttämätöntä löytää elämäänsä jotain positiivista. Yhteenvetona kaikelle kertomalleni väitänkin tietäväni, että tämä viimeisin askeleeni liittyy olennaisesti kaikkiin aikaisemmin ottamiini askeliin. Uskon koko ajan vahvemmin pienten askelten voimaannuttavaan vaikutukseen !

Juhannuspäivänä alkoi koko porukka olla jalkeilla vasta puolenpäivän jälkeen, mutta rankka työviikko juhlien järjestämisineen sekä Juhannusaatto kaikkine tapahtumineen vaati veronsa. Pikkupilttien äidit lapsineen tosin olivat hääräilleet jo useamman tunnin, mutta viimeisetkin nukkujat heräilivät uuteen päivään lounasaikaan mennessä. Eräkämpältä tullessaan olivat Ivan, Igor, Einar, Edgar, Hugo ja Helmut löytäneet neljä ansoissa pyristelevää jänistä, joita he nyt grillattavaksi valmistelivat. Iisakki kyseli veljeksiltä tarkkaan missä päin ansat olivat sijainneet, sillä naapureiden kanssa oli sovittu ettei toisten apajille mennä. Onneksi kaikki ansat sijaitsivat juuri Iisakin tontin rajoilla, joten omia olivat. Kun jänikset oli vartaassa grillattu ja loput edellisillan tarjottavista nostettu pöydälle, riitti koko porukalle reilusti syötävää ja jäihän tuota jonkin verran vielä illaksikin.

Päivä sujui rauhallisissa merkeissä. Siivoiltiin paikkoja, pakkailtiin pikkuhiljaa tavaroita ja tutustuttiin uusiin sukulaisiin. Mukava yhdessäolo, puheensorina ja nauru täyttivät koko Arivedercin ja Iisakin tontin. Kaikki lapset, vauvoja lukuun ottamatta, olivat kovasti tohkeissaan viikinkilaivasta. Iltapäivän aikana ottivatkin Synnove ja Harald aina puolen tusinaa lasta kerrallaan reilu tunnin mittaiselle souturetkelle. Isoimmat lapsista olivat aikuisten kanssa airoissa, sillä tavoin saatiin kevyt laiva etenemään hyvää vauhtia. Puolessa välissä pidettiin välipalataukoa ja isommat lapset saivat kalastella. Yhteistuumin saivatkin Arivedercin ja Luigin esikoiset Melinda ja Milena sekä Synnoven esikoiset Isla ja Nuutti kiskottua laivaan lähes yksitoistakiloisen lohen vonkaleen. Siitäpä saikin loimutettuna oivan lisän iltaruualle, ja keittivätpä Arivederci ja Laina vielä riistakeitonkin lopuista poron- ja jäniksenlihoista. Tänään ei boolia nautittu (mihin lienee kadonnut se edellisiltainen viitisenkymmentä litraa, ynnä korillinen ”Haraldin Huikkaa?), sillä kaikki vieraat olivat lähdössä kotimatkalle jo aamuviiden aikaan. Saunottiin kuitenkin niin, että Iisakin saunalaavun ”perustukset” rytkyivät, ja nautittiin maittava illallinen. Hieman haikea oli tunnelma, mutta kaikki kuitenkin tiesivät sisimmässään että upeita asioita oli tapahtunut, ja aivan varmasti myös tulisi tapahtumaan, mitäs muutakaan, tällä porukalla.

 Aamuviideltä oltiin nautittu jo pikaiset nuotiokahvit, rieskaleipiä ja karpalomehua ja alettiin valmistautua kotimatkalle. Arivederci oli pakannut jokaiselle seurueelle ison pärekorillisen rieskasia ja muutaman pullon mehua matkaevääksi. Melkoinen karavaani Iisakin tontilta lähtikin matkaan: Laina, Luigi ja lapset lähtivät samalla kyydillä Inariin kuin olivat tulleetkin, eli kyläläisten ohjastamilla mönkijöillä. Inarista matka jatkuisi linja-autolla kohti Rovaniemeä, josta lennettäisiin Helsinki-Vantaan lentokentälle. Lento Helsingistä Venetsiaan lähtisi kolmen aikaan iltapäivällä. Kleinbussilla matkaajatkin, eli Onni ja Oiva perheineen käänsivät auton nokan kohti etelää. Pian Kleinbussin kadottua näkyvistä, matkaan lähtivät myös Synnove ja Ottilia lapsineen vankkureilla. Kotia kohti lähtivät Vanaja-traktorillaan myös Orvokki, Yrjö ja Milli. Nyt vain matkaan tulisi ”pienoinen” mutka, sillä Vanajan lavalle olivat tulossa Harald poikineen. Heidän määränpäänsä oli käsivarressa sijaitseva Hetan kylä

 Tenon Juhannus oli roihauttanut ilmiliekkiin kokon lisäksi myös Synnoven ja Haraldin rakkauden, joten pitkään Haraldin mielessä itänyt ajatus jättäytyä viimein maihin tuntui juuri nyt hyvältä toteuttaa. Myöskään pojat eivät tuntuneet enää olevan innokkaita jatkamaan elämää viikinkilaivalla, joten Hetan asukasluku kasvaisi kertaheitolla kahdeksalla riuskalla miehellä. Viikinkilaiva päätettiin lahjoittaa häälahjaksi Arivedercille ja Iisakille, jotka olivatkin kovasti innoissaan saadessaan hienon vetonaulan ravintolansa yhteyteen, voitaisiinhan sitä vuokrata asiakkaiden käyttöön, tai vaikkapa hääsviitiksi...  Ottilia oli ikionnellinen miesten tekemästä ratkaisusta, saihan hän viimein isän ja veljet maihin asumaan, ja vieläpä samalle kylälle! Asuinjärjestelyjä oltiin illalla hieman mietitty, sillä Synnoven ja Ottilian kotiin eivät pojat enää mahtuisi. Yhteistuumin päätettiinkin, että pojat rakentaisivat jokainen itselleen kodan eri puolille suurta tonttia. Vaan mistäpä työpaikat isolle miesporukalle? Sekin ongelma ratkesi helposti, sillä Synnove tiesi Hetassa olevan myynnissä isohkon koiravaljakko- ja moottorikelkkayrityksen. Sesonkiaikaan kylällä kävi paljonkin turisteja, ihan ulkomaita myöten, joille "ohjattuja safareja" niin koiravaljakoilla kuin moottorikelkoillakin järjestettiin. Perheyritys oli elättänyt sen vetäjinä toimineet isän, neljä poikaa ja kaksi tytärtä ihan hyvin. Nyt olivat pojat kuitenkin muuttamassa etelään, tyttäret perustamassa perheitä Hetaan, ja vanha isäkin haikaili eläkkeelle pääsyä. Yrityksen jatkamisesta riittäisi kyllä työsarkaa kaikille Rottenweilerin miehille. Pojat jo keskenään naureskelivatkin, että toivottavasti asiakkaissa olisi paljon sinkkunaisia, joista sitten voisi vaan parhaat emänniksi valita. Myös sesonkiajan ulkopuolelle ajateltiin keksiä jonkinmoista uutta yritystoimintaa, vaikka talviaika hyvät tulot toisikin.

Niin. Nyt oli Juhannus vietetty, samoin yhdet häät ja kahdet ristiäiset. Yksi perhe oli löytänyt toisensa, yksi rakkaustarina saanut alkunsa, kuten myös muutama uusi jäsen sukuun. Orvokki nimittäin oli pieniin päin, samoin Tuulia ja olipa raskaana Synnovekin. Loppukesästä saisi alkunsa Taigankin pikkuveli, joten seuraavana kesänä oli tiedossa taas muutamat sukujuhlat. Voi tätä Suomen suvea, ja Arivedercin poronsarvipastaa. Tästä nimittäin tulisi syksyn mittaan hitti niin Nuorgamin Pastaravintolassa kuin Tiitiäisten kyläkaupassakin, jonne sitä keitettävänä kuivapastana toimitettaisiin. Ja jos mokoma meno jatkuu lienee vain ajan kysymys, kun nousuun lähtee koko Suomen väkiluku...

Olen aina ollut kiinnostunut unista. Enkä suinkaan pelkästään siksi, että ajattelen näkeväni niitä niin paljon koska minulla on vilkas mielikuvitus, tai että ehkä minussa on ripaus ”kykyä nähdä tulevaisuuteen”, koska ne joskus enteilevät jotain tapahtumaa. Toki em. asiat ovat osa kiinnostustani, mutta olen aina ajatellut unien myös olevan jollain lailla ”tärkeä juttu” muutenkin, ja tänään katsomani Prisma-ohjelma vahvisti tuota ajatusta.

Viimeisen vuoden aikana olen lähes poikkeuksetta nähnyt negatiivissävytteisiä unia. Unet ovat olleet joko aivan selkeästi painajaisia, tahi sisällöltään jollain lailla kaoottisia. Oli unen aihe aivan mikä tahansa, pääsisältö kuitenkin on se, ettei mikään onnistu. Silloin harvoin kun jotain ihanaa on tapahtumassa, poikkeuksetta herään. Siis poikkeuksetta. Eikä uni koskaan jatku. Tällaisille unille löytynee syy suurelta osin viimekesäisestä traagisesta tapahtumasta (josta kirjoitan joskus, aivan varmasti, mutta vielä eivät voimat riitä..), sekä paljonkin stressitekijöitä sisältäneestä elämästäni yleensä. Mutta katsomani ohjelma antoi paljonkin ajattelemisen aihetta..

Ohjelman esittämän tutkimuksen mukaan REM – ja Non – REM – unet tulevat yön aikaan vuorotellen. REM – unet aktivoivat aivojen negatiivisia tuntemuksia ja ajatuksia tuottavaa aivojen osaa. Non – REM – unet taas tuovat mukanaan positiivisia unia ja tuntemuksia. Masentuneiden ihmisten on tutkittu näkevän enemmän tai pelkästään REM – unia. Syönhän minäkin mielialalääkkeitä, ja näen kenties ainoastaan niitä REM – unia, mutta millä päästä käsiksi Non – REM – uniin? Ja viivästyykö viimekesän- ja viimevuosien tapahtumista toipuminen juuri siksi?

Myös suomalaista unien tutkijaa haastateltiin. Hänen mukaansa juuri painajaisunet ovat tarpeellisia. "Ilman pahoja painajaisia ihmiskuntaa ei mahdollisesti olisi." Eli hänen mukaansa painajaiset nimenomaan valmistavat ihmistä selviytymään valve-elämän väistämättä mukanaan tuomista haasteista. Tätä ajatellessani herää mielessäni kysymys: "Olenko mahdollisesti toipumassa ja saamassa voimia kohdata tulevat haasteet?."

Ohjelmassa myös kerrottiin, että unien avulla on mahdollista edetä ja selvittää ongelmia. Historia kertoo paljonkin unien kautta löytyneistä ratkaisuista. Ennen nukahtamista tarvitsee vain  esittää tietty asia jolle ratkaisua toivoisi, ja uni voi hyvinkin antaa vastauksen. Tämä kuitenkin on harjoituksen takana.

Minulle ainakin jäi pohdiskeleva olo. Ovatko nähdyt uneni aivan täysin selitettävissä, ja kykenisinkö todellakin vaikuttamaan olotilaani ja tulevaisuuteeni niiden avulla? Tutkimus nimittäin väittää, että unilla on suora yhteys ihmisen psyykkiseen olotilaan. Ja että unet todellakin ovat tärkeitä. Ne auttavat ihmistä "pysymään unessa" ja voimistumaan. Aivohalvauspotilailla nimittäin usein unennäkö katoaa, ja silloin uni on kaikkea muuta kuin rentoutavaa. Toipumisen myötä kun unet jälleen palaavat, on valveilla olo huomattavasti laadukaampaa.

Paljon antoi kyseinen ohjelma ainakin minulle ajattelemisen aihetta. Tästä edespäin koetan odottaa uniltani muutakin, kuin "kakkakikkareita" (joiden käsittely tietää rahaa)

Juhannusaaton vedellessä viimeisiään, vaikkei aurinko näin yöttömän yön aikaan kokonaan laskisikaan, lähtivät Teresa ja Oiva, sekä Tuulia ja Onni viemään lapsosiaan nukkumaan. Keskenään juttelivat pariskunnat tapahtumarikkaasta päivästä, ja koko viikosta kaikkiaan. Lasten jo nukkuessa sikeästi päättivät myös vanhemmat jäädä nukkumaan, toki ensin teki hieman taikojaan Juhannus myös heille... Kotvasen kuluttua palasivat kokonsytytyksestä myös Synnove ja Harald. Vankkureihin vilkaistessaan Synnove kuitenkin hämmästyi: Molempien vankkureiden "lasti" oli täydessä unessa. Ottilia oli hieman aiemmin häätänyt Luigin telttaansa ja hakenut omat lapsensa vankkureihinsa, nukahtaen itsekin samoin tein. Synnoven katraasta hän oli käskenyt vanhimpien lasten, Islan ja Nuutin katsoa, että kaikki nukahtaisivat. Vaan eipä siinä "lastenvahtien" tarvinnut kuin peittoa päälle laittaa, niin hiljainen tuhina kuului joka tyynyltä, sen verran oli pitkä matka ja touhukas ilta kaikkia väsyttänyt. Niin kömpi Synnovekin vankkureihinsa, häätäen Haraldin hakemaan petivaatteita viikinkilaivasta, ja petaamaan itselleen ja pojilleen pedit ravintolarakennukseen. "Et kyllä aamusella ole pelästyttämässä pienimpiä minun vieressäni", naurahti Synnove ja moiskautti suukon Haraldin tuuheaan partaan.

Orvokki ja Arivederci olivat keränneet loput ruokatarvikkeet kellariin ja kasanneet tiskit pastakotaan. Haraldia he auttoivat laittelemaan petejä ravintolarakennukseen loppuja booleja hörppivien poikien hoilaillessa vielä rannassa. Orvokki kömpikin sitten lopen uupuneena Yrjön viereen telttaan, mutta kun pariskunta katseli pienen Milli-tyttösen tuhinaa, päätti Juhannusyö tehdä taikojaan heillekin.. Arivederci taas oli hieman huolissaan Iisakista, mihin ihmeeseen tuore aviopuoliso oli joutunut? Olihan Iisakki sentään jo 73-vuotias, vaikkakin hyväkuntoinen ikäisekseen. Onneksi Teresa ja Oiva lapsineen olivat tuvassa, mikäli Taiga sattuisi heräämään. Jonkin aikaa tonttia kierreltyään löysi Arivederci kuitenkin rakkaan siippansa. Iisakki oli nukahtanut saunalaavun ylälauteelle, olihan takana kovinkin työntäyteinen viikko, tapahtumia täynnään oleva Juhannusaatto, sekä muutama kuksallinen boolia ja pari snapsia "Haraldin Huikkaa"... Pienen herättelyn jälkeen lähtivät Arivederci ja Iisakki nukkumaan aviovuoteeseensa, ja vielä riitti Juhannusyöllä taikoja tuoreelle avioparillekin...

Kellon käydessä jo puolen yhtä Juhannuspäivän puolella, olivat Haraldin kovasti humaltuneet pojat turhautuneita: "Nukkumaanko tästä pitäisi?", lausahtivat kuin yhdestä suusta Igor, Ivan, Edgar, Einar, Helmut ja Hugo. "Viedään Attila nukkumaan sänkyyn. Johan tuo on uinunut hyvän tovin muutenkin", sanoi Einar. "Juu, ja tutustutaan sitten hieman ympäristöön, nukkuvatko täällä tosiaan aivan kaikki?", lisäsi Ivan. Niin raahattiin Attila ravintolarakennukseen kuorsaavan Haraldin viereen, ja veljekset lähtivät kiertelemään metsää. Puolen tuntia kuljettuaan, löysivätkin veljekset kelohonkaisen eräkämpän, johon oli majoittunut puolen tusinaa saksalaisneitosta. Neitokaiset olivat jo miltei unten mailla, sillä kaikki radion patterit oli loppuun kulutettu, kaikki osatut laulut laulettu, ja nuotiokin tuntui hiipuvan... Siksipä hämmästynyt mutta hilpeä oli vastaanotto molemmin puolin, kun neitokaisten vilkaistessa ikkunasta pihalta kuuluvien miesäänien alkuperää, olikin sinne saapunut komea katras urhoja tyttärien Juhannusyötä sulostuttamaan. Ja vaikkei poikien kielitaitoon saksan kieli kuulunutkaan, eivätkä tyttäremme taitaneet ainuttakaan suomen sanaa, pärjättiin hyvin niin englannin- kuin elekielelläkin...

Ryväspahkan poukamaan oli Ottilia 15 vuotta aiemmin päättänyt jäädä. Hän halusi asettua maihin, ja luoda jotain pysyvyyttä elämäänsä.  Ofelian äiti Ottilia, oli kyllästynyt viikinkielämään jo kymmenen vuotta aiemmin,  ja karannut laivan ollessa Mo i Ranassa, Norjassa. Niin Ottilialta, isältään Haraldilta, kuin kaikilta seitsämältä veljekseltäkin vei vuosia oppia elämään ilman vaimoa ja äitiä. Ottiliasta oltiinkin koulittu oiva kotihengetär, vaan tyttöpä päätti toisin. Silloin 15-vuotias Ottilia ilmoitti, että nyt on miesten opittava pärjäämään keskenään. Sen jälkeen palasivat Rottenweilerin miehet aina muutaman vuoden välein, miten nyt ryöstöretket kohdalle toivat, Ryväspoukamaan muistelemaan aikaa Ofelian ja Ottilian kanssa. Tällä kertaa oli myös tarkoitus viettää Haraldin 70-vuotissyntymäpäiviä. Kovasti siinä sitten hämmästeltiin Kohtalon tarkoitusperiä, kun tällainen porukka osui samaan paikkaan, ja samaan aikaan. Isä, pojat ja perheen ainoa tytär tapasivat 15-vuoden jälkeen. Haraldista tuli 11-kertainen ukki ja pojista enoja. Suku siis kasvoi, ja juhlan aiheita tuli lisää. "Taitaapi tulla olla oikein Juhannusten Juhannus, riittääkö ruoka kaikille?", huudahti Iisakki.

Ja riittihän se. Rottenweilerit kun olivat juuri pyytäneet kolme liki 8-kiloista lohta. Onni ja Oiva loimuttivat lohet  juhlapöytää täydentämään. Ristiäisten varsinaisia tarjottavia oli jäljellä runsain mitoin, ja boolin lisäksi naukkailtiin Haraldin esikoispojan Attilan isälleen syntymäpäivälahjaksi kehittämää "Haraldin huikkaa". Taustalla soi vanha gramofoni, jonka tahdissa tanssahdeltiin. Luigi oli lämmitellyt saunaa, ja vain 20 metrin soutumatkan päässä sijaitsevalle kallioluodolle olivat Niin Arivedercin, Synnoven kuin Ottiliankin isoimmat lapset pitkin iltaa kuljettaneet soutuveneellä pieniä puunrunkoja sekä risuja ja rakentaneet kokkoa. Avustajana toimi Attila, joten pitkien keppien avulla saatiinkin aikaiseksi liki kymmenmetrinen komea rakennelma. Myös Luigin booliin lisäämä poronsarvijauhe tuntui alkavan kutkuttaa moniakin. Honkien suojissa pitkiä katseita toisiinsa loivat  Luigi  ja Ottilia, ja pian puikahdettiinkin toisiin vankkureihin. Koko illan olivat Harald ja Synnove jutelleet ja tanssahdelleet, ja käväisipä pariskunta saunassakin yhdessä. Attila taas halusi Lainan välttämättä mukaansa sytyttämään kokkoa, ja jäivätpä he sitten luodon taakse ihailemaan kohoavaa tulipatsasta... Niin alkoi tapahtumarikkaan Juhannusaaton viimeinen tunti. Juhlaväki istuskeli rannalla ja katseli kokkoa, pienimpien juhlijoiden jo nuokkuessa unisina...